Huomenna alkaa jo 14 viikko ja alkuraskaus on siis ihanasti ohi. Ja voi jumankekka millaisia viikkoa; erotuksena kahden edellisen lapsen odotukseen olo oli tällä kertaa kertakaikkisen kamala! Hedelmät maistuvat, mikään muu ei. Väsytti niin että teki mieli sanoa töissä asiakkaille "en jaksa nyt enää jauhaa näitä teidän asioita ollenkaan".. Nukuin kaikki illat ja lapsillekin oli pakko kertoa raskaudesta kun olivat sitä mieltä että äiti on nyt ihan kipeä.

Nyt on olo hiukan helpottanut, ja aavistan että tällä hetkellä voin parhaiten koko raskauden aikana; kohta alkavat armottomat liitos- ja iskiaskivut:-( Tänään on särkenyt häpyliitosta siihen malliin että ei hyvää ennusta... Noh, tokivyöt on olleet jo asemissa vaatekaapissa monta viikkoa, sillä onhan tämä ihan odotettavissa ollut koko ajan. Kahtena päivänä on jo kevein versio tuesta ollut töissä käytössä. Kuinka kahlituksi taas tunnenkaan oloni moisen kapineen kanssa... Mutta ei voi mitää. Se kuitenkin auttaa, myönnettävä on.

Niskapoimu-ultrassa sätkiskeli virkeä ja pirteä 5-senttinen pötkö viikko sitten. Isukin oloa tuo näky helpotti, mutta oma mielikuvitukseni ei vaan rauhoitu. Tieto on lisännyt tuskaa aivan liikaa. En vaan voi uskoa että kolmaskin kerta voisi mennä hyvin..  Ukkokulta tilasi kotidoplerinkin jotta voi vakoilla Urmaksen sydänääniä, mutta silläpä ei ole niitä kovin helppo vielä löytää.

Oma mieli epäilee, mutta töissä jo kysellään koska jään äitiyslomalle; maha ei jätä mitään arvailujen varaan..! Mukavaa, joskin hiukan ärsyttävää, lähinnä tuohon kysymykseen vastaaminen ("elokuussa", johon poikkeuksetta saan vastaukseksi hassuja ilmeitä ja katseen siirtymisen mahaan ja sitten lauseen "sullahan oli tosiaan niitä muksuja jo ennestään.."). Juupa, mulla ei ole vatsalihaksia, vaan suuri pömppömaha, tiedetään.